keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

blogi loppuu

Moi!

Tämän blogin tie päättyy tähän. En tiedä, jatkuuko tie kenties joskus uusilla sivupoluilla, mutta toistaiseksi ainakin on tullut aika sanoa heipat.

Tänään katsoessani kalenteria ja tajutessani kuun loppuvan ensimmäinen ajatukseni oli "eih, taas pitää kirjata kuukauden luetut kirjat". Tunne johtui siitä, että ei tämä blogi ole viime aikoina ollut muuta kuin kirjalistoja. Ei se ketään kiinnosta ellei ole muuta sisältöä.

Muuta sisältöä ei ole ollut hinkua kirjoittaa, joten turha tätä on väkisin jatkaa!

En kuitenkaan poista tätä, koska uskon, että maailmanympärimatkan postaukset kiinnostelevat ihmisiä ajoittain edelleen, ja haluan niitä itsekin käydä lukemassa.

Kiitos siis teille!

- Sofia

tiistai 21. toukokuuta 2019

TRANS-SIPERIA: Jurttaelämää Mongoliassa


Mä en tiedä, miten Mongoliasta kirjoittaisin. Kokemus oli niin huikea, ettei sitä oikeasti pysty pukemaan sanoiksi. Ehkei mun edes tarvitse yrittää täysin pukea kaikkia fiiliksiäni sanoiksi, koska koen ja tunnen ne itse. Jotain pitääkin jäädä itselle.

Me oltiin eka yö pääkaupungissa Ulan Batorissa. Meidän hotellivarauksen kanssa oli pulmia, mutta onneksi kielimuurista huolimatta saatiin huone. Opimme myös, että rahaa kannattaisi vaihtaa edes vähän etukäteen, koska automaatit ei aina toimi. Ekan yön jälkeen meidän seikkailu alkoi. Mä olin Aamukahvilla-blogista lukenut Dream Adventure Mongoliasta eli tämmösestä jurttamajoituksesta. Paikka vaikutti niin huikealta, että päätettiin varata sieltä meille pari yötä. Paras päätös ikinä.





Meillä oli ihan tuhottoman hyvä tuuri, koska olimme ainoat vieraat paikalla. Saimme tutustua rauhassa leirin ympäristöön sekä ihmisten elämään siellä. Paikan omistaja, kolmikymppinen mies, jutteli meidän kanssamme paljon. Saimme kuulla paljon mielenkiintoisia asioita Mongoliasta ylipäätään sekä elämästä jurtassa. Miehen omakin historia oli melkoinen.

Leiri sijaitsi kansallispuistossa keskellä ei-mitään. Pari naapurijurttaa oli vähän matkan päässä, mutta muuten ympärillä oli vain aukeaa aroa ja vähän metsää (eli puita kahden metrin päässä toisistaan). Siellä ne ihmiset vaan asuu. Hevoset, lehmät, lampaat, vuohet, jakit ja koirat juoksevat kaikki vapaana. Välillä ne haetaan kotijurtalle, mutta sitten ne saavat taas vaellella ympäriinsä.

Jurtta on mun mielestä tuommonen mökin ja kodan sekoitus. Keskellä on kamiina ja huonekalut on seinustoilla. Öisin oli pakkasta, joten paksut peitot tulivat tarpeeseen, koska kamiina ei ollut varaava ja jurtan katto oli auki. Hyvin kuitenkin pärjättiin peittojemme alla.




Leiri koostui neljästä turisteille tarkoitetusta jurtasta, ruokajurtasta, saunajurtasta sekä omistajien omasta jurtasta sekä mökistä. Leiristä löytyi ulkohuussi ja suihkua oltiin juuri rakentamassa. Tallin kaltainen hökötys tönötti myös pihassa. Vietittiin paljon aikaa istumalla meidän jurtan edessä ja vaan tuijottelemalla ympärillemme.

Hintaan kuului kolme ruokaa päivässä. Pääsimme kerran seuraamaan ruuanlaittoa ja se hetki kyllä jää mieleeni varmaan ikuisesti. Juteltiin kaikkea ja naureskeltiin milloin millekin. Kuunneltiin mongolialaista räppiä ja juotiin teetä.

Räpistä puheenollen, menomatkalla musta tuntui että oon tuntenut noi ihmiset aina. Meillä oli kyydissä juuri työnsä aloittanut siivooja sekä omistajan siskon mies. Kaikki naureskeli ja siskon mies lauloi meille mongolialaisia lauluja. Välillä hän räppäsikin ja hohotti antaumuksella perään, jonka jälkeen me kaikki hohotettiin. Menomatka oli muutenkin mielenkiintoinen. Välillä ajoimme joen pohjaa ja menimme joen läpi. Vesi vaan roiskui avoimesta ikkunasta sisään. Sitten huristeltiin arolla välillä niin vinossa, että pelättiin, että auto vaan kellahtaa toiselle kyljelleen. 


Edellisenä yönä syntynyt varsa


Hintaan kuului myös ratsastus. Olimme etukäteen ajatelleet, ettei kyllä hyödynnetä tätä mahdollisuutta. No, hepan selästä me itsemme sitten kuitenkin löysimme. Jenni tosin hyvin lyhyaikaisesti, koska hän tuli sitten samantien alas ja totesi, ettei uskallakaan. Oon ylpeä, että se edes yritti! Jostain syystä mun oma pelko katosi aika äkkiä ja pian huomasinkin ravaavani arolla. Murmelit huuteli varoitteluhuutoja ja aurinko teki hiljaa laskuaan. Kiivettiin törkeen korkeelle kukkulalle ja ei vitsi, mitkä maisemat sieltä avautu. Jotain sanoinkuvaamattoman upeeta. Talutettiin hevoset rinne alas ja mentiin vähän vauhdikkaammin takaisin kotiin, kun naapurijurtan koirat tuli ajamaan meitä :D Oli niin siistiä. Ja oli meinaan persaus kipeä seuraavana aamuna.



En todellakaan tee sanoillani oikeutta tälle paikalle, paikan omistajalle ja koko kokemukselle. Lyhyesti: upea kokemus. Jos menet Mongoliaan, mene tuonne. Vie mukanasi salmiakkisuklaata, koska se upposi omistajaan.


Ja paijaa tätä koiraa munkin puolesta.

- Sofia

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

TRANS-SIPERIA: Listvyanka ja Baikal-järvi


Meidän seuraava pysähdys oli hieman pidempi, kun vietimme yhteensä 3 yötä Irkutskissa ja Listvyankassa. Listvyanka on pieni kaupunki Baikal-järven rannalla. Sinne kesti ajaa Irkutskista noin tunti. Listvyanka on lähin Baikalin rannalla oleva kaupunki suhteessa Irkutskiin eli junaan, joten siellä on kuulemma kesäisin aika tungos. Oli nytkin kyllä - nähtiin tuolla enemmän turisteja kuin muualla yhteensä. Tosin ketään ei kyllä nähty ensimmäisenä aamuna, kun käppäiltiin rantaa pitkin joskus kahdeksan aikaan aamulla. Silloin ei näkynyt edes paikallisia. Noi tykkäs hitaista aamuista.



Baikal-järvi on helkutin iso ja syvä järvi, jonka vesi on tosi kirkasta. Jenni ei meinannut millään päästä yli siitä, kuinka kivan väristä se vesi oli. Meidän majotus oli sellainen suloinen hirsitalo, jossa ei ollut mitään muuta vikaa, paitsi että siellä oli törkeen kuuma ja naapurihuoneen äänet kuului TODELLA selkeästi meidän huoneeseen. Muuten oikein kiva paikka.







Meidän aika kului palloillessa. Käppäiltiin rantaa eestaas ihmetellen ja kierreltiin turrekojuilla, joita puolenpäivän jälkeen ilmestyi aika paljon mestoille. Oli paljon jänniä kiviä tarjolla. Etsin rannastakin hienoja kiviä, mutta kuivuttuaan ne ei enää näyttäneet yhtään hienoilta. Pettymys. Meidän taksikuski sanoi menomatkalla, että Baikalilla pitää syödä Omul-kalaa (olikohan se Omul.. Joku tommonen nyt kuitenkin). Jenni uskaltautui sitä ravintolassa maistamaan ja mäkin sain osani. Perus valkoiselle kalalle maistui.




Baikalilla on omia hylkeitä, Baikalinhylkeitä. Oon ihan varma, että ekana päivänä näin yhden, mutta koska Jenni ei nähnyt eikä enää nähty myöhemmin toista, niin tätä ei kuulemma tapahtunut. Olen jo vähän alkanut epäilemään itseäni, vaikka olin kyllä satavarma kyseisellä hetkellä. Kyllähän minä nyt hylkeen tunnistan. Oli se hylje.



Junamatkalla yritin bongailla elukoita, mutta missään ei näkynyt mitään. Jossain vaiheessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei edes kotieläimiä muutamaa koiraa lukuunottamatta oikein näy missään. Missä on kaikki lehmät? No, näköjään ne laiduntaa kerrotalojen pihassa. Vähän hämmensi kun näihin törmättiin.



Vikaksi yöksi siirryttiin Irkutskiin, että päästään järkevämmin aamujunalle. Tästä matka jatkui Baikalin rantoja pitkin junaillen Ulan-Udeen, josta hypättiin bussiin. Bussilla mentiin rajan yli Mongoliaan. Ehkä menisin tämän välin junalla, jos jotain voisin muuttaa, koska 12-tuntinen bussimatka ei ollut mikään suuri nautinto. Rajahommat sujui aika iisisti: Hypättiin bussista pois, tavarat läpivalastiin ja passit katottiin. Mentiin takas bussiin ja noin 20 metrin päässä hypättiin taas pois ja tehtiin sama rumba Mongolian puolella. Aikaa meni reilu pari tuntia.

Seuraavaksi juttua Mongoliasta.

- Sofia

lauantai 18. toukokuuta 2019

TRANS-SIPERIA: Moskova ja Jekaterinburg


Meillähän ei näissä kaupunkipysähdyksissä ollut loppujen lopuksi hirveästi aikaa tutustua paikkoihin, joten ei otettukaan asiasta mitään paineita. Mä olin vähän katsonut etukäteen jotain paikkoja, joita oisi kiva nähdä jos kerkiää. Ja mikä tärkeintä, olin katsonut geokätköjä valmiiksi. Ollaan jo ennenkin todettu, että niitä etsimällä näkee kivasti kaupunkia. Kätköjä ei vaan juuri ollut tarjolla enää Moskovan jälkeen, mutta haettiin ne, mitä voitiin.



Hieman erikoisempi nähtävyys oli Moskovassa valtionkirjasto. Harkassa sain kehotuksen mennä tsekkaamaan kirjastoa enkä muista, että olisin koskaan ulkomailla käynyt, joten olihan tähän tartuttava. Kirjasto oli valtava, mutta kirjoja emme sieltä löytäneet ala-audan kahta hyllyä lukuunottamatta. Hämmentää. Muuten Moskovassa kiersimme aika perus turrenähtävyydet.




Ekana päivänä paikat olivat niin täynnä muita turisteja, että päätimme herätä aamulla 5.30 ja mennä mestoille ennen muita. Päätös oli hyvä, koska paikalla oli vain muutama muu, joten saimme kuvailla rauhassa (sekä etsiä geokätköjä).


Moskovan jälkeen seuraava pysähdys oli Jekaterinburgissa, jossa meidät yllätti talvi. Miksi aina reissaamme kesälomillamme paikkoihin joissa on talvi? Uutta-Seelantia muistellessa. No, onneksi ei ollut mitenkään liian kylmä. Eikä lumi Jekaterinburgiin jäänyt, vaan seurasi meitä loppujen lopuksi Mongoliaan asti.





Jekaterinburgissa oikeastaan ainoa etukäteen katsottu kohde oli tuo ylläolevassa kuvassa oleva huputettu rakennus. Mikä tuuri, että se oli juuri tuolloin huputettu. Ärsytti ja nauratti. Jekaterinburgin ainoa kävelyetäisyydellä oleva geokätkö oli myös otettu pois käytöstä edellisenä päivänä. Eipä tällaisten saa antaa häiritä, täytyy vain nauraa päälle ja todeta, että paska säkä. Niin me tehtiin.


Kirkkoja tuolla tuntui olevan ihan joka paikka täynnä - kaupungista riippumatta. Tämmöset nopeet kaupunkipysähdykset toimi musta ihan hyvin tossa alkumatkasta. Nähtiin vähän monesta paikasta.

Seuraavaksi Baikal-järvelle.

- Sofia

torstai 16. toukokuuta 2019

TRANS-SIPERIA: Junassa


On aika aloittaa matkakertomukset. Tässä postauksessa kerroin meidän reitin, aikataulun ja rahajuttuja, joten en hirveästi niihin enää palaile. Sen verran täytyy rahasta sanoa, että oli maailman paras idea aloittaa yhteinen matkatili noin vuosi sitten ja laittaa sinne kuukausittain rahaa. Reissussa tuntui, ettei käyttänyt omaa rahaa ollenkaan, kun lähes kaiken sai maksettua matkatililtä. Jes!

Aloitan kertomukseni kertomalla ensimmäiseksi junailusta - miltä se tuntui, mitä tehtiin ja mitkä fiilikset ylipäänsä junasta jäi. Uskon, että tämä on (Mongolian lisäksi) aihe, joka montaa eniten kiinnostaa.

Meidän junailuthan koostui ensiksi Tikkurilasta Moskovaan siirtymisestä Tolstoi-junalla ja Venäjän puolella yhdestä yhden yön pätkästä, yhdestä kolmen yön pätkästä ja yhdestä päivän pätkästä eli neljässä eri junassa oltiin. Päällimmäinen fiilis on, että tuo oli kaikessa tylsyydessään erittäin hauska matkustusmuoto. En usko, että jää viimeiseksi kerraksi kun Venäjän raiteilla matkataan.


Nämä kuvat Tolstoi-junasta
Tolstoi-juna oli todella positiivinen yllätys. Olen pienempänä matkannut VR:n yöjunalla kolmen hengen hytissä, joten sinällään ei ollut kunnollista vertailukohtaa, koska olimme kahden hengen hytissä (joka tosin taisi olla muokattavissa neljän hengen hytiksi). Joka tapauksessa vastassa oli siisti yllätys ja todella henkilökohtainen palvelu. Ainoa huono puoli oli, että rajalla jouduttiin venailemaan hetken passien tarkistusta, missä ei muuten olisi ollut ongelmaa, mutta oltaisiin haluttu mennä jo nukkumaan, joten venailu ärsytti. Kaikki kuitenkin sujui suht nopsaan ja ongelmitta.

RZD:n (eli Venäjän VR:n) junat Venäjän puolella eivät sitten ihan samaan tasoon yltäneet, mutta hyvin niissäkin selvisi. Ensimmäinen juna oli ehkä kaikkein kämäsin, mikä näkyi vessan kunnossa. Sekin oli kuitenkin sellainen, että tarpeillaan pystyi kyllä käymään. Ensimmäiseen junaan astuttuamme ymmärsimme, miksi 3. luokan vaunuja kutsutaan karjavaunuiksi: haisi sen verran navetta, että ainakin kyseinen vaunu on joskus ollut kirjaimellisesti karjavaunu. Hajuun onneksi tottui äkkiä, mutta taidettiin kyllä itse vähän haiskahtaa tuon vuorokauden jälkeen.



Vaunut koostuvat 54 petipaikasta eli kerrossängyistä, joista osa on neljän ryhmissä ja osa toisella seinustalla poikittain. Ensimmäinen yö vietettiin näillä poikkipaikoilla ja loput neljän ryhmissä. Pidin enemmän jälkimmäisistä, koska ne sängyt olivat leveämpiä ja sai nukkua ehkä vähän rauhemmassa. Päivisin hengailu oli myös helpompaa näillä paikoilla, koska poikkipaikoilla alasänky piti pistää kasaan, mikäli halusi pöydän käyttöönsä. Mä nukuin yhtä yötä lukuunottamatta yläpedissä. Vähän yöllä ahdisti, kun heräili ja vastakkaisen sängyn tyyppi oli niin lähellä, mutta siihen tottui. Ylipäänsä junassa oli tiivis tunnelma: siellä syötiin saman pöydän ääressä tuntemattomien kanssa ja tuijoteltiin toisiamme. Toisten pedeille istuminen on ihan ok. Aluksi se ihmetytti, mutta nopeasti siihenkin tottui.

Jokaisessa vaunussa oli kaksi vessaa, jotka olivat ihan ok kunnossa. Taso vaihteli junan mukaan, mutta sen sanon, että ilman läpsyjä ei vessoihin ole menemistä :D Vaunuissa oli myös samovaari, josta sai kuumaa vettä, ja joka aikalailla määritteli ruokailun tason: nuudelia ja pussikeittoja syötiin. Ja juotiin teetä. Paljon. Tai siis minä join.


Jokaisessa vaunussa oli myös yksi tai kaksi työntekijää, jotka siivosivat lattian ja vessat ainakin kerran päivässä. He myös jakoivat jokaiselle matkustajalle petivaatteet. Aluksi piti vähän katsoa muilta mallia, kuinka pedit tehdään, mutta seuraavalla kerralla se meni jo rutiinilla. Mielestäni oli huvittavaa, että petivaatteet jaettiin myös ihmisille, jotka olivat junassa vaikka vain neljä tuntia. Moni teki pedin ja nukkui kyseisen ajan.

Junan käytävällä oli aikataulu, josta näki missä, monelta ja kauanko juna pysähtyy. Tämän avulla tietää, koska pääsee happihyppelylle. Lähes jokaisella asemalla näytti olevan kiska, josta sai ostettua vettä yms. Meillä ei ollut tälle tarvetta, koska oltiin varustauduttu niin hyvin.



Montaa varmasti kiinnostaa, miten junassa sai nukuttua. Yllättävän hyvin, muttei kuitenkaan missään tapauksessa hyvin :D Juna piti kamalaa kolinaa, heilui ja teki äkkijarrutuksia. Osa valoista oli päällä koko yön ja juna muutenkin pysähteli isoilla asemilla öisin, joten ihmisiä tuli ja meni. Öisin tuntui, että juna menee ainakin tuhatta ja sataa eteenpäin, vaikka ehkei se sen lujempaa liikkunut kuin päivisinkään. Huonosti nukutut yöt eivät kuitenkaan juurikaan haitanneet varsinkaan silloin, kun oltiin junassa monta yötä, koska päivisin pystyi nukkumaan päikkärit. Ylipäänsä elämä junassa oli sellaista, että sai tehdä mitä lystäsi, mutta mitään ei oikeastaan voinut tehdä. Luettiin, syötiin, nukuttiin, juteltiin, tuijoteltiin pihalle, pelattiin korttia ja tehtiin kaikki alusta. Ei siinä väsy haittaa, kun ei ole pakko jaksaa tehdä mitään ja silmät voi painaa kiinni.



Maisemathan ei kovin kummoiset olleet. Kilometritolkulla heinää ja kämäsiä koivuja. Välillä näkyi pari taloa, mutta nekin olivat aina samanlaisia: vinollaan olevia ladon näköisiä hökötyksiä. Loppumatkasta Baikal-järven rannalla oli hetken aikaa jo hienot maisemat ja vuoria, mutta ei tuota matkaa siltikään maisemien takia kannata tehdä.


Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä kokemus, ja menisin (ja menen) uudelleen. Junat löysi helposti, joten sitä turhaan jännitettiin etukäteen. Mainittavan arvoista on sekin, että junat olivat todella täsmällisiä: silloin oltiin asemalla, kun pitikin ja silloin lähdettiin, kun pitikin.

Kertomus jatkuu seuraavassa postauksessa! Aina saa kysyä, jos on kysyttävää. En ole asiantuntija, mutta omien kokemuksieni mukaan voin kuitenkin jotain kertoa. Aina en myöskään tajua kirjoitttaa kaikkia oleellisia asioita tai muita kiinnostavia asioita näihin postauksiin, joten kommenttikenttä huutamaan vain, jos jotain jäi mietityttämään!

- Sofia